Töissä, Kombewa I

Meidän piti alunperin aloittaa tänä maanantaina harjoittelu WOFAK- nimisessä paikassa (Women Fighting AIDS in Kenya). Matkaan ilmestyi kuitenkin mutkia. paikallisen opettajan piti viedä meidät aamulla kahdeksaksi paikanpäälle ja jatkaa sitten Nyanza Hospitaliin neuvottelemaan lahjoitusasiasta. Hän soitti aamulla varttia vaille kahdeksan ja kertoi ettemme pääse toimistolle vasta kuin kello yhdeksän. No, odotimme tunnin ja saimme opettajalta puhelun, ettei hän pääsekään tulemaan kanssamme. Hän lupasi tilata tuk tukin meille ja kertoa kuskille osoitteemme. Odottelimme kyytiä puoli tuntia ja vihdoin pääsimme etsimään WOFAKia. Päästyäämme perille jouduimme odottamaan puoli taas puoli tuntia johtajatteren saapumista. Kun hän saapui, hän paineli huoneeseensa ja me jäimme käytävälle odottelemaan mitä seuraavaksi tapahtuisi. viimein pääsimme juttusille hänen kanssaan ja kerroimme että olemme ne suomalaiset sairaanhoitajaopiskelijat jotka tulisivat harjoitteluun viideksi viikoksi. Johtajatar tyrmäsi ajatuksen kesken kaiken ja ilmoitti, että meidän on ensin tehtävä hakemus, jossa kerromme keitä olemme, mitä haluamme organisaatiossa tehdä ja missä toimipisteessä. Hakemus tulisi lähettää Nairobiin ja vastauksen saisimme aikaisintaan viikon lopulla. Hmmh..

Opettaja ei sitten käynyt myöskään siellä Nyanza Hospitalissa selvittämässä lahjoitusasioita, joten en vielä avaa tiliä lahjotuksille. Käytännön järjestelyjen on oltava selvillä, ennen kuin kerää rahaa.

Soitimme opettajalle katkeransuloisen puhelun. Menimme takaisin hotellille ja teimme hakemuksen ja lähetimme sen varmuuden vuoksi kolmeen eri paikkaan. Opettaja lupasi järjestää meille paikan loppuviikoksi. *huokaus*

Paikka järjestyi ja yllätykseksemme jo tapaamamme Joan Chepkemboi, Heidin tuttu Keniasta oli lady jonka kanssa lähdimme töihin. Paikka oli Ministry of Medical Servises Kombewa District Hospital. Kävelimme aamulla huoltoasemalle, jonka pihasta lähti matatu kohti Masenoa, jonka "lähellä" paikka sijaitsi. Ajoimme puolitoista tuntia matatun kyydissä (18hlö) ja saavuimme perille.

Matatussa

Vaaleanpunaisten kivien kohdalla tiedämme, että kohta pitää hypätä pois kyydistä. Rahastaja naksauttaa kaksi kertaa matatun kattoa, josta kuski tietää pysähtyä seuraavalla pysäkillä. matkaan lähtiessä rahastaja koputtaa kolmesti.

Meitä oli vastassa koordinaattori Lilyan. Hän on sairaanhoitaja ja tekee kotikäyntejä HIV/AIDS potilaiden koteihin. Hän opastaa vapaaehtoisia kyläyhteisön työntekijöitä (community health workers), jotka toimivat pienissä yhteisöissä välittäen asukkaille tietoa terveydenhoidosta ja puhtaudesta.

Kyläläiset saattavat hätkähtää viranomaisten (sairaanhoitajat/lääkärit ym.) käyntejä ja siksi heidän kanssaan on helpompaa olla yhteistyössä community health workersien kautta. Tämä pelko juontaa juurensa siitä, että kyläläisiä sakotetaan tai heidät voidaan pidättää, mikäli taloudesta puuttuu saniteettitilat. Konstihan se on tietysti tuokin saada ihmiset ymmärtämään puhtaudet salat.

Saimme oman kuskin ja maasturin. Paitsi että myöhemmin selvisi, että meidän piti maksaa polttoaineen hinta. En oikeen ymmärtänyt että miksi meidän tuli maksaa moinen, mutta kait se valkoihoisen tehtävä. Meni melkein 6 euroa... huh.

Kuski jätti meidät tien varteen, josta kävelimme yhden community health workerin kanssa kylään. Maaseudulla oli aivan ihanan rauhallista ja puhdasta ja vihreää ja helppo hengittää ja vaikka mitä! Pieniä polkuja ympäröi maissi-istutukset, mango ja papaijapuut ja vuohet ja kanaset.

Papaija puita

Maissipeltojen välissä

Saavuimme lehmänlanta mökkiin, jossa tapasimme kaksi muuta community health workeria. Tässä maassa on muuten kaikki talot ja huushollit niin minimisisustettuja että. Taloissa on muutama tuoli ja pöytä, sekä "makuuhuoneessa" banaaninlehti matto, jonka päällä nukutaan.

Sairaanhoitaja Lilyan kysyli potilaan kuulumiset ja kertoi tarkemmin työstä jota kyläläisten eteen tehdään. Hän neuvoi työntekijöitä potilaan hoitamisessa ja antoi vinkkejä. Kiittelimme kovasti mahdollisuudesta päästä vierailemaan ja osallistumaan toimintaan. Potilas oli 1937 syntynyt herttainen mummeli, jolla ei oikea jalka kanna. Hänen ainoa omaisensa, nuorin poika käy joskus häntä katsomassa, muut pojat ovat kuolleet. Pojan on tehtävä töitä ansaitakseen edes jotain. Tarina ei kerro onko rouvalla tyttäriä, koska sitä ei yleensä erikseen mainita. Kun mieheltä kysyy onko hänellä sisaruksia tai lapsia, hän vastaa miespuolisten lukumäärän. Tytöistä ja siskoista on erikseen kysyttävä.

Mummo ihmetteli kovasti miten me oltiin tultu häntä Suomesta asti katsomaan. Hän pyysi meiltä apua ja tilanne oli tuolloin melko kiusallinen. Emme paljoa pysty yks´kaks auttamaan, raha olisi varmasti kelvannutkin. Hän kertoi olevansa hyvin iloinen meidän vierailustamme. Hyvästelimme mummon ja jatkoimme seuraavaan paikkaan.

Siellä oli vastassa samanlainen lehmänlanta maja jossa oli yksi mieshenkilö huolehtimassa iäkkäästä pariskunnasta. Miehellä oli ollut aivoinfarkti ja hän oli ollut vuodepotilaana neljä kuukautta ja hänen vaimonsa oli ollut vuodepotilaana kaksi vuotta. Hänellä oli nielemisongelma (ehkä kasvaimen tai muun syyn vuoksi) ja sen myötä dehydraatio ja aliravitsemus.

Seuraava kohteemme oli keskus, jossa työskenteli yksi sairaanhoitaja ja hänen commynity health workerinsa. Keskuksessa otettiin tänään vastaan vauvoja, heidät punnittiin ja äitien kanssa keskusteltiin. Keskus on perustettu vasta 10 kuukautta sitten ja heillä ei ole vielä paljon mitään tarvikkeita, mutta lääkkeitä nyt ainakin ja yksi Unicefin puntari.

Matka jatkui takaisin päätoimipaikalle, josta me sitten lähdettiinkin jo kotimatkalle, koska maasturilla oli asiaa Kisumuun.

Huomenna uudestaan!