Näkemyksiä ja kokemuksia

Ollaan jo marraskuun puolivälissä ja kotiinlähtö on kuukauden kuluttua. Tämä herättelee kaikenlaisia tuntemuksia laidasta laitaan. Meidän "Duke-perheemme" muuttaa muotoaan kun ihmiset alkavat jo lähteä omille teillensä. Hazel puntaroi kotiinlähdön ja Kochian välillä, saksalaispojat lähtee etelärannikolle, Mariska, Alin tyttöystävä palaa Ugandaan ja Ali menee perässä. Myös William has left the building, jo aikaa sitten. Heidin poikaystävä Jarkko tuli ja meni, samoin kun Hetan sisko Laura ja äiti Helena. Ellakin lähti jo kotosuomeen, mutta meillä vaan matka jatkuu.

Vielä tähänkin kuukauteen mahtunnee kaikenlaista uutta.

Yksi mainittavan arvoinen asia on Suomen itsenäisyyspäivän juhlat Nairobissa Suomen suurlähetystössä, jonne saimme henkilökohtaiset kutsut. Kyllähän se vähän itsetuntoa hivelee.. :) Oikein ryhti parani kun sain kutsun. Jännittää!!
Saa nähdä millaista on suomalainen jouluruoka kenialaisittain.

Eilen aamulla jouduttiin Even kanssa katsomaan toisiamme pariin otteeseen kun lähdimme tuk tukilla kohti Wofak-harkkapaikkaa. Vastaan tuli kadulla moottoripyöräpoliisi, jonka moottoripyörä ei ollut käynnissä. Moottoripyörää ja poliisia työnsi neljä vankia raitapuvuissaan. Ilmeemme olisivat olleet näkemisen arvoiset. Samoin kuin koko touhu..

Yhden kerran Kombewasta matatulla tullessamme näimme joukon ihmisiä kävelemässä tietä pitkin. Etummainen kantoi kottikärryä selässään ja muut seurasivat perässä. Ihmisjoukon hännillä oli teini-ikäisiä poikia, jotka ottivat oppia isommistaan. Kottikärryä kantava mies oli rosvo, jonka kyläläiset olivat saaneet nalkkiin jostakin rötöstelystä. Muutamalla miehellä ja pojilla oli mukanaan oksat ruoskina.

Nämä matatu-matkat ovatkin suoranainen lempiaiheeni. Välillä inhoan koko touhua sydämeni pohjasta, ahdas ja haiseva matatu keskipäivän kuumuudessa saa sapen kiehumaan. Toisinaan kun on tilaa ja viileämpi sää, on ihana nauttia menosta keskellä Afrikkaa, nähden mitä ihmellisimpiä tapauksia matkan varrella. Saatan hymyillä itsekseni kun tuuli puhaltaa ikkunasta ja mieli on levollinen. Hetki katkeaa kun tiessä oleva töyssy keikauttaa matatua ja lyön pääni seinään..

Matatu

Kerran kun tulimme bussiasemalle ja nousimme matatusta, vastassamme oli tällainen näky;

Bussiasemalla kyytiä odotellessa..

Kun kävimme Ojollan kylässä tyttökoulun Talent-showta katsomassa viime tiistaina, saimme matatuennätyksen! 24 ihmistä kyydissä, minä ja Eve pyllyt pitkällä ulkona autosta. (tuuletti muuten hyvin takapuolta). Rahastaja roikkui auton ulkopuolella, minä nojauduin auton sisällä olevalla ylävartalolla eturivissä istuvien syliin. :) Lopulta porukkaa jäi pois ja saatiin Even kanssa etupenkkipaikat!

Autolla ajetaan varo-varovasti...

Eilen työmatkalta poistullessa kökötin väsyneenä matatun perimmäisessä nurkassa ohjaajani kanssa. Epäonnekseni matatu sattui pysähtymään pysäkille, joka oli noin kolmenkymmenen eka- tokaluokkalaisen koulun edessä. Koulu oli juuri loppunut ja lapsukaiset odottivat kyytejä kotiinsa. Joku näki minut avoimesta ikkunasti ja ilmoitti hyvin kovaäänisesti kaikille luokkatovereilleen "MZUNGU!!" ja osoitti sormellaan minua. Samantien se alkoi, kuorossa; "Mzungu, mzungu, how are you, I´m fine?!". Jokainen koululainen halusi näyttää englanninkielen taitonsa vuorollaan ja kysyä vointiani. Vastasin nätisti "I´m fine, how are you?" Jokaisella piti iloisesti vastata ja vilkuttaa. Lapset huiskuttivat ja hymyilivät ja nauroivat ja osoittivat sormillaan minua. Tuntui kuin olisin ollut joku julkkis. Kolme koululaista tuli samaan matatuun ja joutuivat vieläpä viereeni istumaan. Äskeinen ulkona ollut riemu muuttui peloksi, heti kun piti istahtaa mzungun viereen ja ihan jopa niin lähelle että joutui koskettamaan. Kättelin lapset. Kaikki kolme istuivat vakavina ja tuijottivat minua koko matkan. Hmm.

Perjantai päivä oli elämystä taas kerrakseen muutenkin. Memimme ohjaajani Ruthin kanssa Nyaheran kylään tapaamaan isoäitejä, jotka huolehtivat orvoiksi jääneistä lapsista. Lasten vanhemmat ovat yleisimmin kuolleet AIDS:iin. Wofak-organisaatio auttaa muun muassa juuri näitä kallisarvoisia ja ihania isoäitejä. Isoäideillä on 5-10 lasta huolehdittavanaan. Wofakin työntekijät vievät isoäideille kerran kuussa ruokatarvikkeita (4kg maissia, 1kg papuja, 1kg sokeria, teetä, saippuaa ja öljyä). He antavat isoäideille 300Ksh (2,57e) kuussa. Rahat tulevat kanadalaiselta lahjoittajalta. Isoäideillä oli kaikenlaisia vaivoja joita he vuodattivat minulle. Yhdellä oli kurkkukipua ja närästystä ja oksentelua, toisella korkea verenpaine ja rytmihäiriöitä, kolmannella oli haava jalassaan, neljännellä äkillisiä päänsärkykohtauksia ja ongelmia näkökentässä. Kukaan ei voinut mennä lääkäriin, sillä se maksaa liikaa (esim. 1000Ksh = 8,58e).

Keskustelimme tilanteista isoäitien kanssa Ruthin toimiessa tulkkina ja puhemiehenä. Koitin rohkaista isoäitejä ja kannustin heitä myös pitämään huolta itsestään, sille he ovat tärkeitä ihmisiä. Jos heitä ei olisi, olisi monen orpolapsen kohtalo tuntematon.

Koska Nyanzan sairaalan rahallinen lahjoitusavustus on menossa kovaa vauhtia mönkään, alamme kehittelemään lahjoitusta näille ihanille isoäideille. Osan lahjoitusvaroista annamme suoraan isoäideille, osalla ostamme jotain hyödyllistä tarviketta. Isoäidit käyttävät muunmuassa haavanhoidossa hanskoina muovipusseja. Suurella osalla lapsista on siis HIV tai AIDS, joten suojautuminen verikontaktilta on ensiarvoisen tärkeää. Viemme loput hanskat mitä meiltä jää isoäideille.

Tämä viimeinen harjoittelupaikka tuntuu kuin pisteeltä iin päälle. Aluksi opimme Obaman lastensairaalassa yleisimmistä sairauksista ja niiden hoidosta, oireiden havaitsemisesta ja aikaisesta sairauteen puuttumisesta ja siitä mitä sairaudet voivat edetessään aiheuttaa. Sitten pääsimme kurkistamaan miten maan terveydenhuoltojärjestelmä toimii community health workeristä erikoissairaanhoidon piiriin asti. Nyt viimeiseltä saamme kaiken oppimamme ja kokemamme (sekä Suomessa että Keniassa) perusteella käyttää omia aivojamme ihmisten neuvomisessa ja heidän terveydenhuollon kehittämisessä ja tiedon lisäämisessä. Varsinaisia kädentaitoja emme ole täällä paljon kartuttaneet. Opimme sosiaalista kanssakäymistä, tukemista, kannustamista, opettamista, kohtaamisia, omien tunteiden käsittelyä, kärsivällisyyttä, hyväksymistä ja vaikka mitä muuta. Kun kliiniset perustaidot on opittu, loppuikä onkin muiden taitojen opettelemista.

Kotona luokkakaverit hääräävät juhla-asujen parissa, tilailevat sairaanhoitajamerkkejä ja jännittävät valmistumista. Itselläni jäi opinnäytetyö siihen vaiheeseen, etten ehdi valmistumaan samaan aikaan rakkaiden ystävieni kanssa. Menen kuitenkin 22.12. Mikkelin maaseurakunnan kirkkoon antamaan sairaanhoitajalupauksen muiden kanssa. Tässä alkaa jo pikkuhiljaa valmistautumaan ajatukseen kotiinpaluusta, rakkaiden näkemisestä ja joulusta. Kotiinpaluusokki on edessä, tiedä siitä mitä tuleman pitää. Luultavasti vasta kotona ymmärtää missä on tullut oltua ja mitä kaikkea nähtyä. Voi olla, että Suomen bakteerikanta hämmentää taas elimistöä ja sitten taas sairastelen.

Tuosta joulusta sen verran, jos saa toivoa; haluaisin kaiken ylimääräisen hössötyksen pois ja vain ja ainoastaan kiireetöntä aikaa perheen ja ystävien kanssa. Tuntuu siltä että täältä palattuani haluan hengähtää ja nauttia pakkassäästä.

On koti-ikävä.