Harjoittelu on lähtenyt käyntiin Nyanzassa, Mitchell Obaman lastenosastolla. Rakennus on erillinen muusta sairaalasta, ja siellä sijaitsee lasten poliklinikka, ja kaksi osastoa, alle ja yli viisi vuotiaille. Tehostettu osasto on tosi sairaille lapsille, jotka tarvitsevat monitorointia. tämä tarkoittaa useammin mitattua lämpöä, hengitystiheyttä ja pulssia, sekä mahdollisuutta happiviikesiin. Lisäksi rakennuksessa on kaksi eristyshuonetta ja apteekki.
Raportti
Varsinaisesti meidän vastaanotto ei ollut kummonen. Siitä vaan raportille. Raportilla puhuu yövuorossa ollut sairaanhoitaja, joka kertoo potilaan voinnin, kunkin potilaan sängyn vieressä. Ympärillä on epämääräinen joukko opiskelijoita ja sairaanhoitajia. Useimmiten raportti alkaa tehostetulta osastolta, jolloin paikalla on ehkä yksi sairaanhoitaja ja minä ja Eveliina. Pikkuhiljaa ympärille kerääntyy hoitajia, opiskelijoita, lääkäreitä, lääkäriopiskelijoita.. Kaikki tulevat töihin millon sattuu, enimmäkseen ensimmäisen puolen tunnin aikana. Joukko kasvaa ja kävelemme kaikki läjässä potilaalta toiselle. Potilassängyillä makaa sairas lapsi ja yleensä hänen äitinsä. Joskus ollaan nähty myös isiä ja veljiä ja orpolapsilla on mukanaa "sisar" orpokodista. Lapsen kanssa mukana oleva henkilö hoitaa aamutoimet, pesut, syöttämisen, lakanoiden vaihdot tms. Sairaanhoitajat eivät siivoa. Jos lapsi esimerkiksi pissaa allensa, äiti hakee siivouskaapista mopin ja huiskii sen pois.
Raportti kestää noin tunnin, jonka jälkeen jaetaan hommat. Kuka menee eristyshuoneisiin tms. sen jälkeen luetaan aamurukous. Mekin pidettiin Even kanssa aamurukous, onneksi saatiin tehdä se suomeksi.
Lääkärinkierto, DWR
Raportin kanssa päällekkäin alkaa lääkäreiden kierto. Lääkärit ja lääkäriopiskelijat kiertävät potilaiden luona suuressa läjässä hekin. Kukaan sairaanhoitaja ei vaan kulje kuuntelemassa. Lääkärit kirjoittavat omat asiansa sitten pahvisiin sinisiin kansioihin, lääkäreiden "lehdelle". Kierron jälkeen hoitaja kopioi tekstin "hoitajien lehdelle". Sivut on nidottu yhteen kengännauhalla ja siitä kansiosta ei ota mitään tolkkua. Käsialasta ei ota selvää, lyhenteitä käytetään enemmän kun laki sallii, kaikkea ei aina muisteta kirjata ylös...
Osastonhoitaja (?) on pitänyt työntekijöilleen puhuttelua aamulla raportin jälkeen muunmuassa siitä, että käsihygienia on tärkeää potilaskontaktissa ja siitä, että jonkun sairaanhoitajan olisi hyvä olla lääkäreiden kierrolla mukana kuuntelemassa mitä he päättävät ja havainnoivat. Lisäksi keskustelua aiheutti se, että kun aneemiselle lapselle oltiin annettu (edellisenä päivänä) verta, niin kukaan ei ollut muistanut laittaa mihinkään ylös, milloin tiputus on aloitettu ja tippapussi oli edelleenkin roikkumassa potilaan vieressä, mutta ei kuitenkaan kiinni potilaassa.
Aseptiikka on aivan toista kuin suomessa. Kauhulla seurataan Even kanssa kun lääkkeenjako reilulle kolmellekymmenelle potilaalle alkaa (kestää yht. n 2h). Yksi lukee kansiosta potilaan etunimen, toinen vetää antibiootin ruiskuun, kolmas jakaa suun kautta otettavat lääkkeet. Jokainen lapsi tulee äitinsä kanssa istumaan tuolille jossa lääkkeet annetaan, tai toinen vaihtoehto on että kärrätään kolmea kärryä potilaan luota toiselle. Yhdessä kärryssä on p.o. lääkkeet, neulat ja ruiskut, yhdellä kärryllä suonensisäisesti annettavat lääkkeet ja kolmannessa kärryssä on kansiot, erittäin epämääräisessä järjestyksessä. Lääkkeen antaminen kirjataan potilaan kansiossa olevalle "lääkelehdelle", samoin hoitajan raportointilehdelle ja antibiootit antibioottikirjaan. Pirtua käytetään vain, jos lapselle laitetaan uusi kanyyli. Kanyyleita ei huuhdella millään lääkkeen antamisen jälkeen, eikä välissä. Iv-lääkkeet annetaan aina stoosina, korkeintaan tilkkanen aquaa joukossa. Lääkkeiden antaminen itkettää lapsia kovasti ja suonet menevät usein rikki.
Lapset
Lapset reagoivat meihin eri tavoin. Me ollaan mzunguja, valkoisia neekereitä tai valkoisia ihmisiä. Toiset säikähtävät, toiset ujostelevat, toiset kättelevät meitä, jotkut nauravat. Joku on taas niin mahottaman kiinnostunut, että juoksee perässä ja räpeltää meidän paidanhelmoja. Useimmat vaan tuijottaa.
Yleisimpiä sairauksia mitä lapset sairastavat on malaria, anemia/sickle cell disease, aliravitsemus/marasmus, aivokalvontulehdus, keuhkokuume ja kuivuminen. Muutamia "erikoisempiakin" on, kuten jäykkäkouristus, hydrokefalus (vesipäisyys) ja trombosytopenia (verihiutaleiden, eli trombosyyttien liian vähäinen määrä veressä). Muutamia vastasyntyneitä on keskoskaapissa keltaisuuden eli hyperbilirubinemian vuoksi.
Lapsia menehtyy valitettavan usein, viikottain. Meidän näkemyksemme mukaan asia johtuu hoitovälineiden puutteesta. Lääkäreillä ainakin on aika runsaastikin tietoa siitä kuinka lasta voisi hoitaa, mutta aina siihen ei pystytä. Tehotarkkailuhuoneessa tapahtuvat mittaukset ja toimenpiteet ovat lämpötilan ja verenpaineen mittaaminen, sekä happiviikset ja tarvittaessa imulaite. Joillain meningiitti (aivokalvontulehdus) ja esimerkiksi tetanua (jäykkäkouristus) potilailla on nenämahaletku ja virtsakatetri.
Tiistaina teimme tulohaastattelua pienestä Amos-nimisestä pojasta. Amosilla oli kuumetta 40.8. Tietoa kerättiin isältä aikaisemmista sairaalakäynneistä, syntymästä, mahdollisista perinnöllisistä sairauksista ja tulo-oireista. Tiedot kirjoitetaan käsin kansioihin. Kun tiedot oli saatu ylös, lähdimme mittaamaan Amosin lämpöä, pulssia ja hengitystiheyttä. Amosissa oli vielä lämpöä, mutta ei pulssia, eikä hengitystiheyttä. Hoitaja totesi Amosin menehtyneen ja isä rukoili. Sen jälkeen hän puki pojan, muiden potilaiden ja heidän huoltajien tuijottaessa vieressä. Kukaan ei kysynyt tarvitsisiko isä apua. Hoitajakin hävisi johonkin. Lääkäriä ei tarvita toteamaan. Itse menin ulos päästämään kyyneleet.
Elvytystä ei täällä tehdä. Amos kuoli aivokalvontulehdukseen, keuhkokuumeeseen ja verenmyrkytykseen.
(Seuraavana päivänä raporttikirjassa luki, että potilas lakkasi yht´äkkiä hengittämästä ja menehtyi elvytyksestä huolimatta. Kumma vaan kun en nähnyt sitä elvytystä)
Työ
Me ei olla varsinaisesti päästy paljoakaan kliiniseen työskentelyyn, koska sitä ei tunnuta kovin paljoa tekevän. Lääkkeenjako ja silmämääräinen arviointi on sairaanhoitajien tärkeimmät tehtävät. Lääkärit tekevät diagnooseja paljon ilman apuvälineitä, mutta sairaalassa on myös laboratorio, röntgenlaite, ultraäänilaite ja mahdollisuus tietokonetomografiaan. Ollaan lähinnä koitettu opetella kuinka terveydenhuoltojärjestelmä toimii ja miten yleisimpiä sairauksia hoidetaan.
Yhtenä päivänä saimme mennä poliklinikalle tutustumaan. Vartija antaa potilaalle jonotusnumeron. Potilas käy ensin yhdellä luukulla maksamassa tai selvittämässä onko oikeutettu ilmaiseen käyntiin. Sitten toisella luukulla hakemassa potilaskortin. Sitten mitataan lämpö ja paino. Jos lämpö on yli 37.5, annetaan ruiskullinen parasetamolia suun kautta. Jos lapsi on vähän pienempi, annetaan silmämääräisesti vähemmän. Jos lapsella on pneumonia tai hän on alle kuukauden ikäinen, hän pääsee jonon ohi. Tämä säästää puolesta tunnista kolmeen tuntiin jonotusta, tilanteesta riippuen. Paino ja pituus kirjataan potilaskorttiin ja sitten tietokoneelle.
Vuoronumeron saneleman onnenluvun mukaisessa järjestyksessä potilas pääsee lääkärin vastaanotolle. Lääkäri tekee nopean diagnoosin, lähettää osastolle tai resepteineen apteekkiin.
Viime viikon perjantaina huomattiin Eveliinan kanssa, että hopsista hoi, mehän jäätiin pyörittämään poliklinikkaa kahdestaan, kun muut sairaanhoitajat lähtivät johonkin. Usein henkilökunta aina häviää vaan jonnekkin. Pari tuntia me sitten siinä hommaa pyöriteltiin, kunnes tuli nälkä.
Tauot
Hoitajat pitävät tunnin tai puolentoista tunnin lounastauon ja aamupäivällä puolen tunnin teehetken. Jos ei ole lääkärinkiertoa, lääkkeenjakoa tai raporttia, hoitajat istuskelevat ja kirjaavat hoitosuunnitelmia (niitäkin tehdään!!) tai saattavat katsella telkkaria.
Ensi viikolla menemme vastasyntyneiden vuodeosastolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti